Työttömyysturvan aktiivimalli ja porvariston luokkaherruus

Home / Kumous-lehti / Kotimaan politiiikka / Työttömyysturvan aktiivimalli ja porvariston luokkaherruus

Työttömyysturvan aktiivimalli ja porvariston luokkaherruus

Juuso Koponen kirjoittaa aktiivimallistaVuoden 2018 alusta voimaantullut työttömyysturvan aktiivimalli on herättänyt julkisuudessa voimakasta keskustelua. Nähdäkseni aktiivimallin yhteiskunnallista merkitystä ja luonnetta ei voi täysin ymmärtää ilman marxilaisen yhteiskuntateorian tarjoamia teoreettisia ja käsitteellisiä apuvälineitä. Samalla aktiivimalli osoittaa jo omalla olemassaolollaan, että marxilaiset käsitykset porvarillisen yhteiskunnan luonteesta eivät ole vanhentuneita. Luokkataistelun aika ei ole ohi.

Aktiivimallia koskeva keskustelu on myös hyvä esimerkki siitä, että kapitalistisen yhteiskunnan piirissä tehtyjen ja porvariston luokkavaltaa tukevien poliittisten päätösten kritisoiminen moralistisin argumentein jää kovin usein painoarvoltaan vähäiseksi. Porvarillisen tuotantotavan vallitessa puhe talouden realiteeteista syrjäyttää helposti humanistisemmat argumentit. Porvarillinen yhteiskunta ylpeilee mainioilla ihmisoikeuksillaan, mutta tosipaikan ihmisoikeudet saavat väistyä pääoman ja talouselämän intressien tieltä.

Aktiivimallin julkilausuttuna tarkoituksena on parantaa työllisyysastetta patistelemalla työttömiä töihin sekä aikaansaada samalla suoria ja epäsuoria julkisen talouden säästöjä. Käytännössä monien pitkäaikaistyöttömien mahdollisuudet työllistyä ovat kuitenkin varsin heikot. Työnhakijoita on yksinkertaisesti enemmän kuin on avoimia työpaikkoja. Kovankin yrittämisen jälkeen voi käydä niin, että aktiivisuusehto jää täyttymättä. Silloin työttömyyskorvausta leikataan.

Aktiivimallia ja muita työttömiin kohdistuvia jatkuvasti lisääntyviä kurinpitokeinoja oikeutetaan ylläpitämällä myyttiä työnvälttelijöistä. Käytännössä kyse on yhteiskunnan toiminnan kannalta marginaalisesta ja merkityksettömästä ihmisryhmästä. Tämä ei kuitenkaan estä porvarillista mediaa ja erityisesti iltapäivälehdistöä nostamasta työnvälttelijöitä yhä uudelleen moralistisen paheksunnan kohteiksi. Puhe työnvälttelijöistä on tehokas keino viedä keskustelua sivuraiteille. Käytännössä aktiivimallin sisältämä leikkuri kohdistuu erityisesti niihin työttömiin, joiden työllistyminen on kaikkein vaikeinta. Jokaista hypoteettista aktiivimallin ansiosta aktivoitunutta työnvälttelijää kohden löytyy monta ikääntynyttä ja monisairasta työtöntä, jotka eivät työllisty, vaikka työttömyyskorvauksia kuinka leikattaisiin.

Aktiivimallin myötä satojen tuhansien työttömien elämää vaikeutetaan valtion näkökulmasta melko pienen summan takia. Lisäksi työttömyysturvaa leikkaamalla saadaan aikaan vain kosmeettisia säästöjä, sillä suuri osa työttömyysturvaan kuluvista rahoista palaisi joka tapauksessa välillisten verojen kautta takaisin “yhteiseen kirstuun”. Aktiivimallin tuottamat säästöt jäävät siis pakostakin melko pieniksi. Mistä siis on kyse?

 

Työtön kapitalistisen järjestelmän syntipukkina

 

Aktiivimallissa on suorien rahallisten säästöjen sijasta pikemminkin kyse ideologiasta ja ideologisesta taistelusta. Kysymys on siitä, että aktiivimalli siirtää moraalisen vastuun työttömyydestä yksilön harteille. Samalla aktiivimalli jakaa työttömät yhä uudelleen kunniallisiin ja kunniattomiin. Näin aktiivimalli toimii ideologisena savuverhona, jonka avulla ilmiöiden todelliset syy-seuraussuhteet voidaan peittää.

Porvarillisen ideologian ylevistä sfääreistä on kuitenkin syytä laskeutua tarkastelemaan kapitalistisen tuotantotavan konkreettisen toiminnan edellytyksiä ja ehtoja. Tällöin paljastuu nopeasti, että kapitalistisen tuotantotavan toiminta itse asiassa edellyttää tietynasteista työttömyyttä. Aito täystyöllisyys olisi monestakin syystä kapitalistiselle tuotantotavalle haitallinen asiaintila. Liian korkea työllisyysaste ensinnäkin kiihdyttää inflaatiota pääomapiirien kannalta liikaa. Tämän vuoksi valtavirran taloustieteilijät tarkoittavat täystyöllisyydestä puhuessaan alhaisinta työttömyysastetta, joka voidaan saavuttaa inflaatiota kiihdyttämättä. Porvarillisissa yhteiskunnissa harjoitetun talouspolitiikan tavoitteena ei ole poistaa työttömyyttä kokonaan, vaan yksinomaan säädellä sen tasoa.

Työttömyys on omistavien luokkien kannalta hyödyllistä myös siksi, että työttömien vara-armeijan olemassaolo vahvistaa työnantajapuolen neuvotteluasemaa sekä yleisesti että paikallisesti. Mitä korkeampi työttömyysaste on, sitä suurempi pelko työpaikan menetys yksittäiselle työntekijälle on – ja sitä enemmän hänestä saadaan puristettua työtehoja. Sen sijaan aito työvoimapula muuttaisi asetelmaa työntekijöiden eduksi heikentämällä työnantajapuolen neuvotteluasemaa.

Työttömyys on kapitalistiselle lisäarvontuotannolle hyödyllinen ilmiö. Näin se mikä arkitajunnassa on seurausta yksilön laiskuudesta ja saamattomuudesta, onkin todellisuudessa edellytys kapitalistisen järjestelmän jouhevalle toiminnalle. Työttömyys ei yhteiskunnallisena ilmiönä selity ihmisten oletetulla laiskuudella, vaan työttömyyden syitä on etsittävä kapitalistisen talouden rakenteista käsin. Kapitalistinen tuotantotapa tarvitsee, tuottaa ja ylläpitää työttömyyttä. Samalla työttömien heikko asema on jo sinällään eräänlainen kapitalismia vastaan todistava reductio ad absurdum. Jos järjestelmän toimintalogiikka pakottaa merkittävän osan ihmisistä joustamaan hyvinvoinnistaan antamatta varsinaisesti mitään vastineeksi, on järjestelmän oltava jollakin perustavalla tavalla teknisesti huono.

Aktiivimallin sisältämä petos on siinä, että sen avulla kysymys työttömyyden rakenteellisesta ja yhteiskunnallisesta luonteesta pyritään peittämään. Työttömyyden syyt mystifioidaan ja työttömyyden yhteiskunnallinen luonne katoaa yhä kauemmas arkitietoisuudelta. Kapitalistinen järjestelmä tarvitsee ja ylläpitää työttömyyttä, mutta aktiivimalli vahvistaa sellaista yhteiskunnallista diskurssia, jossa työttömyys näyttäytyy työttömän oman laiskuuden seurauksena. Näin työttömän asema talousjärjestelmän syntipukkina vahvistuu.

Eräs ideologisesti mielenkiintoinen seikka liittyy siihen, miten aktiivimalli luo virheellistä vastakkainasettelua työtä tekevien ja työttömien välille. Tämä vastakkainasettelu on perustaltaan väärä, sillä todellisuudessa työttömien aseman heikentäminen heikentää myös työntekijöiden asemaa. Silti joissakin porvarillisen median tilaamissa kyselytutkimuksissa aktiivimalli on saanut kannatusta myös ”kansan keskuudessa”. Toisinaan näissä kyselyissä käytettävät kysymykset on muotoiltu harhaanjohtavasti. Aktiivimallin ehtoja ei ole avattu riittävästi, vaan on kysytty yleisellä tasolla siitä, voidaanko työttömiltä edellyttää aktiivisuutta työttömyystukien vastineeksi. Tavallaan on täysin ymmärrettävää, että vieraantuneen palkkatyön ikeessä kärsivä keskiverto kadunmies odottaa jonkinlaista aktiivisuutta myös työttömyysturvan varassa eläviltä. Mutta mikäli aktiivimallin tiukkoja ehtoja olisi avattu enemmän, olisi joidenkin kyselyjen tulos saattanut olla toisenlainen.

Vaikka arkitietoisuuden tasolla saattaisi näyttää siltä, että työttömien ja työntekijöiden intressit olisivat vastakkaisia, tosiasiallisesti molemmat ihmisryhmät kuuluvat työväenluokkaan. Siksi myös heidän tosiasialliset intressinsä ovat samansuuntaisia. Mitä heikompi työttömien asema on, sitä heikompaan neuvotteluasemaan työntekijät joutuvat suhteessa työnantajapuoleen. Suppean asematietoisuuden sijasta tarvitaan aitoa luokkatietoisuutta.

 

Luokkatietoisuuden ja yksilönvapauden rajat

 

Työväenluokkaan kuuluvien yhteiskunnallinen tietoisuus jää yleensä varsin vaatimattomalle tasolle. Julkisessa keskustelussa huudetaan reiluuden tai oikeudenmukaisuuden perään, eikä ymmärretä, että nämä ovat jo sinällään osa järjestelmän toiminnalle tarpeellisia ideologisia ajatusmuotoja. Eihän porvarillisten oikeusperiaatteiden pohjimmaisena tarkoituksena ole muuta kuin ihmisen toiseen kohdistaman riiston kätkeminen siihen osallistuvien arkitajunnalta. Raa’an väkivallan sijasta kapitalistinen järjestelmä nojaa ideologisin puolitotuuksiin ja suoranaisiin valheisiin. Kuten Karl Marx nerokkaassa lisäarvoteoriassaan osoitti, modernissa porvarillisessa yhteiskunnassa juuri se seikka, että työläinen ja kapitalisti kohtaavat muodollisesti tasa-arvoisina tavaranvaihtajina markkinoilla, kätkee alleen tähän vaihtosuhteeseen sisältyvän valtasuhteen ja riiston.

Kapitalistisella tuotantotavalla on ihmeellinen kyky esittää itsensä ikuisena luonnonmuotona. Nykyiselle yhteiskunnalliselle todellisuudelle ja sen pohjalla olevalle kapitalistiselle tuotantotavalle ei nähdä vaihtoehtoa, vaan pikemminkin vain sen pahimmat ylilyönnit halutaan korjata. Radikaalin kritiikin sijasta tyydytään moralismiin. Halutaan ihmiskasvoista kapitalismia, vaikka kapitalistisen tuotantotavan koko olemassaolo on historiallisesti veren ja väkivallan kyllästämää. Historiallisesti tällainen asennoituminen on tuottanut kompromissin, joka tunnetaan hyvinvointivaltion nimellä. Sosiologisissa keskusteluissa katsotaan usein, että pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin keskeisimpiin saavutuksiin kuuluu työvoiman dekommodifikaatio. Hyvinvointivaltiossa ainakin näyttäisi siltä, että yksilö ei pelkisty pelkäksi työvoimatavaran kantajaksi. Hyvinvointivaltio pehmentää kapitalistisen tuotantotavan kovuutta.

Samalla hyvinvointivaltiolla on ikään kuin kahdet kasvot. Hyvinvointivaltion voi nähdä yhtäältä konkreettisen luokkataistelun ja työväenliikkeen pitkän kamppailun saavutuksena. Toisaalta taas hyvinvointivaltion voi nähdä petollisena ja alati häilyvänä konstellaationa, joka peittää yhteiskunnan ”todellisen karvan” ja luokkaluonteen. Lisäksi hyvinvointivaltio on myös tavattoman haavoittuvainen porvariston toimeenpanemille kurinpalautuksille. Aina kun hyvinvointivaltion pintaa hieman raaputtaa, alta paljastuu kapitalistisen tuotantotavan kova ydin: Työn ja pääoman antagonismi.

Historiallisesti kapitalistisen tuotantotavan synty on edellyttänyt vapaan työläisen syntyä. Marxilaisen teorian piirissä on korostettu sitä, että pääoma on ensisijaisesti yhteiskunnallinen valtasuhde. Toisin kuin vulgaaritaloustieteilijät olettavat, fyysiset objektit ja raha muuttuvat pääomaksi vasta kun niiden avulla voidaan tuottaa lisäarvoa anastamalla työntekijöiden tuottamaa lisätyötä. Kapitalistinen tuotantotapa edellyttää vapaata työläistä, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin työvoimansa myyminen. Meistä palkkatyö näyttää luonnolliselta instituutiolta, mutta sen edellytysten luominen on ollut väkivaltaisen ja verisen prosessin lopputulos.  Kuten Karl Marx aikanaan osoitti, historiallisesti kapitalismin synty liittyi yhteismaiden aitaamiseen ja työläisten erottamiseen tuotantovälineistä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että tämä kapitalistisen tuotantotavan ”esihistoria” jatkuu edelleen. Proletariaatti on luotava yhä uudelleen. Pääomalle yksilön mahdollisuudet paeta palkkatyön ikeestä ovat myrkkyä. Siksi myös sosiaaliturvan tason on oltava mahdollisimman niukka. Siksi aktiivimalli.

 

Vaihtoehto aktiivimallille?

 

Suomessa vallitsevan poliittisen järjestelmän luokkaluonne tulee nopeasti esille hypoteettisen ajatusleikin avulla: Entäpä jos työttömyyden vähentämiseen tähtäävät aktivointitoimet kohdistuisivat työttömien sijasta yrityksiin? Järjestelmä voisi toimia esimerkiksi seuraavalla tavalla: Kaikille Suomessa toimiville yrityksille määrätään liikevaihtoon ja liikevoittoon suhteutettava ehdollinen työllistämispalvelumaksu. Tämän jälkeen TE-toimisto osoittaisi yrityksille työntekijöiksi työttömiä työnhakijoita tiettyjen kiintiöiden mukaisesti.

Jos yritys ei kykenisi työllistämään sille osoitettuja työnhakijoita, perittäisiin yrityksiltä työllistämispalvelumaksu. Tämä maksu olisi mahdollista kalibroida siten, että pienen yrityksen voisi olla kannattavampaa maksaa pienehkö maksu silloin tällöin, mutta ison firman taas työllistää. Näin olisi mahdollista luoda merkittävästi uusia työpaikkoja ilman että järjestely muodostuisi kohtalokkaaksi yhdenkään yrityksen toiminnalle. Ajatus yritysten työllistämispakosta tuntuu oudolta, mutta olisiko se sen kummempaa julkisen vallan käyttöä kuin erilaiset työttömiin kohdistuvat sanktiot ovat? Se, että työvoimapoliittisia pakkokeinoja käytetään mieluummin työttömiä kuin yrityksiä kohtaan, kertoo jotain olennaista siitä, keiden ehdoilla suomalainen yhteiskunta toimii.

Ajatus valtiosta patistelemassa yrityksiä työllistämään työttömiä voi kuulostaa utopistiselta tai hölmöltä. Erilaisten mallien järkevyyttä voi kuitenkin pohtia myös esimerkiksi siltä kannalta, että yrityksillä todella on työttömiä paremmat edellytykset uusien työpaikkojen luomiselle. Miksi ei siis patisteltaisi yrityksiä? Kyynisempi luonne voisi kenties ajatella, että kyse on siitä, ettei tarkoituksena olekaan työllisyyden parantaminen sinänsä vaan työväenluokan aseman heikentäminen. Aito täystyöllisyys kun ei ole kapitalismin vaan reaalisosialismin yhteiskuntapoliittinen tavoite.

Työttömiä syyllistäessä ja patistellessa unohtuu usein, että ”vapaan markkinatalouden” ideologisiin periaatteisiin kuuluu myös oikeus valita. Aivan kuten kenenkään ei tarvitse myydä huvilaansa tai autoaan alihintaan, ei kenelläkään voi olla moraalista velvollisuutta työskennellä huonoiksi katsomillaan työehdoilla. Jos yksilö ei löydä itselleen sopivaa työtä, hyvinvointivaltiossa hänellä oikeastaan tulee olla oikeus riittävään työttömyysturvaan. Utilitaristisesta näkökulmasta voisi jopa väittää, että jos yksilön työn tuottavuus on kovin heikko, on monesti yksinomaan järkevää, että hän ei uhraa aikaansa työelämässä vaan käyttää aikansa jollakin mielekkäämmällä tavalla. Onhan yleisesti tiedossa, että monesti työstä saatu palkka pienenee työn tympeyden kasvaessa.

Käytännössä työväenluokkaan kuuluvalle sopimusvapaus vapautena olla tekemättä työsopimusta jää kuitenkin pelkäksi kuolleeksi kirjaimeksi. Mahdollisuutta kieltäytyä palkkatöistä ei koeta oikeutena vaan julkeana loukkauksena porvarillisen yhteiskunnan moraalia vastaan. Samalla porvarillisen yhteiskunnan vallitseva ideologia pyrkii esittämään vieraantuneen palkkatyön ainoana legitiiminä työn muotona, vaikka kyseessä on vain työn historiallisesti spesifi muoto. Toisin kuin julkisessa keskustelussa yhä uudelleen esitetään, palkkatyö ei voi olla mielekkään elämän edellytys.

Porvarillinen yhteiskunta ei kuitenkaan ole olemassa ensisijaisesti ihmistä vaan pääoman arvonlisäystä varten. Porvarillisen yhteiskunnan juhlistama valinnanvapaus käy oikeistolle vain silloin kun kysymyksessä on työntekijän tosiasiallinen pakko valita huonotkin työehdot niukan toimeentulon turvaamiseksi. Samalla porvarillisen yhteiskunnan moraali on viime kädessä väline luokkaherruuden ylläpitoon. Tämän vuoksi porvariston luokkavaltaa ei voida voittaa tai edes merkittävästi heikentää yksinomaan moralistisilla argumenteilla. Tilannetta ei myöskään paranna se, että pääoman itselisäyksen ohjaamassa porvarillisessa yhteiskunnassa moralistiset argumentit on tuomittu häviämään mykän taloudellisen pakon sanelemille vaatimuksille.

 

Luokka-antagonismien tuolle puolen?

 

Aktiivimallin pinnallinenkin tarkastelu osoittaa, miten antagonistisia eri yhteiskuntaluokkien edut porvarillisessa yhteiskunnassa ovat. Tästä huolimatta kapitalistiluokka pyrkii esittämään omat luokkaetunsa koko kansan yhteisenä etuna. Porvarillinen leiri vetoaa järkeen, talouden lainalaisuuksiin ja yhteiseen kansalliseen etuun. Viime vuosikymmeninä vahvistuneeseen uusliberalistiseen ideologiaan pohjaava retoriikka saa sosiaaliturvan heikentämisen vaikuttamaan välttämättömältä. Hyvinvointivaltion nimellä tunnetun järjestelmän saavutukset ovat jatkuvasti uhattuina. Bruttokansantuote on kaksinkertaistunut viimeisen neljännesvuosisadan aikana, mutta perusturva on pikemminkin heikentynyt. Klassiseen työarvoteoriaan pohjaava tarkastelu saattaisi osoittaa vielä rajumman muutoksen: Samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut, yhä pienempi osuus tuotetusta arvosta palautuu työväenluokalle palkkojen ja sosiaalisten tulonsiirtojen muodossa. Lienee selvää, miksi porvaristo ei suostu ymmärtämään marxilaista arvoteoriaa.

Uusliberalistisen hegemonian seurauksena ja kilpailukyvyn turvaamisen nimissä tehdään reformeja, joiden tarkoituksena on heikentää työväenluokan asemaa ja täten parantaa pääoman itselisäyksen edellytyksiä. Pitkällä aikavälillä nämä reformit saattavat heikentää niitä toimeenpanevien yhteiskuntien toimintaedellytyksiä ja vakautta. Näin on tapahtunut muualla Euroopassa ja tapahtuu yhä enenevissä määrin myös Suomessa. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus kärjistyy ja erilaiset sosiaaliset ongelmat lisääntyvät. Vallitsevan riistojärjestelmän legitimiteetti murenee jokaisen kilpailukykysopimuksen ja leikkauksen myötä.

Näin markkinatalouden saatanallinen mylly repii riekaleiksi omia toimintaedellytyksiään ja sitä sosiaalista perustaa, jolla lisäarvon anastus tapahtuu. Pitkällä aikavälillä sosialidemokraattinen malli saattaisi luoda paremmat edellytykset myös pääoman toiminnalle. Mielettömässä sudennälässään pääomapiirit ovat kuitenkin valmiita uhraamaan pääoman itselisäyksen ennakkoehtoina olevat työväenluokan uusintamisedellytykset sekä samalla myös suomalaisen yhteiskunnan vakauden. Kapitalismi on tavattoman tuhoisa järjestelmä juuri siksi, että lyhyen tähtäimen voittojen annetaan vaarantaa koko yhteiskunnan vakaus. Kapitalistisen tuotantotavan vallitessa ihminen pysyy epävapaana ja henkisen alaikäisyyden tilassa.

Aktiivimalli on hyvä esimerkki siitä, miten kapitalistisen tuotantotavan vallitessa ihminen pyritään yhä uudelleen pelkistämään pelkäksi pääoman arvonlisäyksen välineeksi. Kapitalistiselle tuotantotavalle yksilön hyvä elämä on vähemmän tärkeä asia kuin pääomalle optimaalinen työllisyysaste. Tämän vuoksi pelkkä hyvinvointivaltio ei voi riittää työväenluokan poliittiseksi tavoitteeksi. Vallitseva tuotantotapa on kyseenalaistettava. Työväenluokka ei voi tyytyä vaatimaan “reilumpia” työoloja, parempaa palkkaa tai sosiaalista oikeudenmukaisuutta, vaikka nämä kieltämättä tärkeitä tavoitteita ovatkin, vaan on myös vaadittava kapitalistisen riistojärjestelmän korvaamista ihmislähtöisemmällä järjestelmällä. Tämä edellyttää palkkatyön ja pääoman välisen ristiriidan kumoamista. Samalla taistelu työväenluokan todellisten intressien puolesta edellyttää taistelua arkitajuntaa hallitsevia mystifikaatioita ja ideologisia puolitotuuksia vastaan.

Juuso Koponen

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *