Kommunismini – osa 2: Toveri J

Home / Kumous-lehti / Järjestötoiminta / Kommunismini – osa 2: Toveri J

Kommunismini-sarja käsittelee nykyisten kommunistien muistelmia poliittisesta heräämisestään, ideologian kehityksestä, poliittisesta työstä ja näihin liittyvistä ilmiöistä. Sarjan toisessa osassa tarinansa kertoo nimimerkki Toveri J.

Synnyin vaatimattomiin oloihin, nuorille vanhemmille, jotka pelkästään ikänsä puolesta olivat minun tuloni myötä enintään ala-keskiluokan jossain välivaiheissa, lähinnä kiitos sukulaisten jatkuvasta tuesta asuntolainojen vakuuksien muodossa. Lapsuusvuodet vietin Hervannassa, Viinikassa ja Multisillassa, kunnes IT-kuplan paisuminen antoi peruskoulun käyneelle isälleni software designerin duunia kasvavassa IT-laskutus-yrityksessä. Tämä ja äkillinen keskiluokkaistuminen kasvatti minulle maailmankatsomuksen, jossa kapitalismi, palkiten oikeasti osaavia, eikä vain koulun penkiltä valmistuvia kirjaviisaita untuvikkoja ilman hajuakaan käytännön toteutuksen logiikasta, loisti johtavana elementtinä. Sosiaaliset arvot perin vanhempien liberaalista kasvatuksesta. Yläasteen aikana, jolloin asuimme jo isäni huomattavien tulojen myötä Tampereen ydinkeskustassa, poliittinen herääminen tapahtuikin oikeistolibertarismin lumossa, jonka filosofian aksiomeja, esimerkiksi nonagressioperiaatteen, johdin lopulta niiden kärkkääseen lopputulokseen, eli anarkokapitalismiin. Näin yhteiskunnalliset ongelmat johtuivat vain kapitalismin puutteesta, joka oli työllistänyt isäni vain taitojensa ja tarmonsa perusteella, joten meidän talouttamme köyhemmillä piti selvästi olla kysymys vain jonkinnäköisestä laiskuudesta tai harvoissa tapauksissa aidoista terveydellisistä asioista, joita kilpailevat yritykset pystyisivät hoitamaan tehokkaammin. Verotus oli varkautta ja pahimman luokan orjuutta naiivissa maailmankatsomuksessani, joten hyvinvointivaltio jouti samantien romukoppaan. Vetosin myös hyväntekeväisyysjärjestöjen olemassaoloon kautta historian, jotka osoittivat, että nykyjärjestelmä ei selvästikään ollut riittävä täyttämään aitoa tarvetta verotuksen aiheuttaman näennäisen kannustinloukun takia.

Olkoon siis onni onnettomuudessa, että isäni sai hermovaurioita ja mielenterveys- ja päihdeongelmia, jotka pakottivat meidät niin sanotusti takaisin maanpinnalle. Pyrin varattomanakin vielä pitkään näyttämään koulussa kavereilleni hyvin toimeentulevalta, ja nuori mieleni suorastaan torjui sen mahdollisuuden, että mahalasku takaisin alaluokkaisuuteen olisi muuta kuin väliaikaista. Tästä seurasi ajan myötä epäpoliittisuus, samalla kun painin omien kasvavien mielenterveysongelmien kanssa yrittäen parhaani mukaan pysyä koulussa edes tyydyttävillä arvosanoilla.

Koko tämän ajan pidin vielä yllä fasadia keskiluokkaisuudesta, ja vähäiset voimavarat kuluivatkin sen ylläpitämiseen, pikkuveljeni ja itseni ruokkimiseen ilmaisjakelulla (jonka riistosta voisi kirjoittaa pitkin mitoin) ja kouluarvosanojen kohottamiseen, jotta pääsisin johonkin ns. “älykkyyteni arvoiseen” lukioon. Vanhempamme asuivat erillään ja muutimme pikkuveljeni kanssa käytännön syistä isälle. Äiti oli kiireinen omassa riistotyössään, epätyytyväinen tuloihinsa ja yhteiskuntaan, mutta silti maahanmuuttovastaisuutensa sokaisemana oikeistolainen. Isä vietti aikansa ryypäten pitkiä putkia poissa kotoa, jossa meidän oli tarkoitus viettää aikaa. Meille karkkipäivä tarkoitti sitä, että isä sattui sammumaan eteiseen, jolloin pääsimme tyhjentämään taskut jokaisesta setelistä ja kolikosta ja budjetoimaan ne tulevia viikkoja varten.

Lopulta pääsin hädin tuskin lukioon, mutta hermoromahduksen siemenet olivat koko rupeamasta niin syvälle kynnetty, etten pystynyt käymään sitä kuin puolitoista vuotta, ennen kuin taustalla vellonut heikko mielenterveys ja ajan myötä alentunut stressinsietokyky sai jatkuvan ahdistukseni kasvamaan jatkuvaksi paniikiksi ja peloksi muita ihmisiä kohtaan. Nuoruuden traumat, joihin en tässä aio syventyä, puhkesivat myös kukkaan vahvan repression jälkeen kaiken muun mielenterveyden hajotessa käsiin.

Lopetin lukion. Ajelehdin ja yritin aloittaa aikuislukiota pariinkin otteeseen kummallakin yrityksellä vain parhaimmillaan kahden jakson ajaksi. Samalla kuitenkin olin ihastunut vasemmistolaiseen filosofiaan koulun filosofiantunnin parin maininnan johdosta, joista minulla oli nyt enemmän kuin tarpeeksi aikaa ottaa selvää ja tutkiskella teoriaa ja omia ajatuksiani. Pedanttina ihmisenä maailmankatsomukseni ovat aina pohjautuneet lakeihin, joista pystyn soveltamaan käytännön ja vedenpitävän teorian. Lukion filosofia tutustutti minut Foucaultiin, Nietzscheen ja Heideggeriin (myös Marxiin, mutta koin hänet vanhanaikaiseksi ja jumiutuneena kulahtaneeseen ontologiaan, ikään kuin tällä olisi edes käytännön merkitystä), joista myöhemmin aloin edetä koulusta poissaolon suomalla ajallani psykoanalyyttiseen post-strukturalistiseen koulukuntaan Lacanin, Zizekin; myöhemmin Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipuksen kautta. Nämä eivät kuitenkaan rakentaneet, päinvastoinhan he melkein määritelmällisesti taistelivat kaiken selittäviä narratiiveja, yhtenäistä maailmankuvaa vastaan, josta lähestyä ja tarkkailla itseäni ja itseni suhdetta kohti maailmaa ja kurjuutta. Ne lujittivat näkemykseni vasemmistolaisesta maailmankuvasta ratkaisuna, mutta eivät tarjonneet vastauksia, ainoastaan kysymyksiä. En nähnyt mitään tapaa edetä tuolla mannermaisella filosofialla kuin toimettomaan parlamentarismiin ja reformismiin, jonka olin nähnyt ja kokenut toimimattomaksi ratkaisuksi jo äänioikeuteni saamisesta lähtien. Tätä vahvisti myös aikaisemmin seuraamaani politiikka, varsinkin radikaaleimman hallituksessa olleen vasemmistopuolueen toimien kutistuessa käytännössä samaan tylpistyneeseen keskustalaiseen liberalismiin kuin muillakin kompromissivasemmistopuolueilla. Tein niistä pesäeroa ihmisistä itsessään tapahtuvan vieraantumisen takia, jossa heidät korvataan abstrakteilla arvoilla, jotka mukamas takaisivat saman lähtöviivan kaikille yhteiskunnan jäsenille. Tällaista todellisuudessa en nähnyt, vaikka kuinka luin historiaa tai syvennyin kokoelmaan pamfletteja, joista varsinkin Imperialismi, kapitalismin korkein vaihe (1916), lopulta sitoi minut varsinkin marxisti-leninistiseen aatemaailmaan. Tuon imperialismi-analyysin tärkeys minulle toi minut lopulta lähemmäksi maolaista aatemaailmaa, joka ei suinkaan tullut Maoa lukemalla, vaan Maoist Internationalist Movementin ja Anti-Imperialism.org:n sattumanvaraisia tekstejä läpikäymällä. Lisäksi luin J. Sakain Settlers: The Mythology of the White Proletariat (1983), eli miltei kolmasmaailmalaisuuden-teesejä, vaikken niihin ole koskaan täysin sitoutunutkaan, mutta niiden esittämien väitteiden ohittaminen olisi haitallista ensimmäisen maailman proletariaatille ja sen tietoisuuden lisäämiselle.

Näin kertoi toveri J kommunismistaan. Jos sinua kiinnostaa jakaa kertomus omasta kommunismistasi, ota yhteyttä toimitukseen sähköpostitse: toimitus@kumous.online