Kommunismini – osa 1: Alisa Mannerlaakso

Home / Kumous-lehti / Alisa Mannerlaakso / Kommunismini – osa 1: Alisa Mannerlaakso

Kommunismini-sarja käsittelee nykyisten kommunistien muistelmia poliittisesta heräämisestään, ideologian kehityksestä, poliittisesta työstä ja näihin liittyvistä ilmiöistä. Sarjan aloittaa Kumouksen toimittaja Alisa Mannerlaakso.

”Alussa, jolloin vasta ryhdymme marxilaisuuden opiskeluun, on olemassa ristiriita tietämättömyytemme tai rajoitetun tietomme ja marxilaisuuden tuntemuksen välillä. Mutta ahkerasti opiskelemalla voidaan tietämättömyys muuttaa tiedoksi, vähäiset tiedot syvällisiksi sekä avuttomuus marxilaisuuden soveltamisessa sen vapaaksi soveltamiseksi.” – Mao Zedong, Ristiriidasta (1937)

Ensimmäiset kosketukseni kommunismiin sain yläasteen historiantunneilla, joilla ideologia esiteltiin klassisesti kauniina ajatuksena, joka ei kuitenkaan käytännössä toimi. Siihen tietämykseni pitkälti rajoittuikin, eikä mieleeni tullut perehtyä aiheeseen enempää, vaikka poliittisesti tiesinkin kuuluvani jonkinlaiseen vasemmistoon senhetkisen elämänkokemukseni pohjalta. Opin lapsuudestani pennin venyttämisen taidon, tai ainakin moraaleilla priorisoidun rahankäytön; äitini vei minua mieluummin maailmalle, kuin osti kalliita tavaroita. Ala-asteella se teki minusta parempiosaisten silmätikun, sillä meillä ei ollut hienoa omakotitaloa eikä hienoa autoa sen pihassa. Vaatteeni eivät olleet muotia ja puhelimeni oli vääränlainen. En tuonut ystäviäni meille, sillä he arvostelivat asuntoamme ja kerskailivat omillaan. Joukkoon kuulumattomuuden ja häpeän tunteet varjostivat lapsuuttani, vaikka myöhemmin ymmärsinkin runsasmittaisen kulttuurillisen pääomani merkityksen, joka useimmilla kiusaajillani näytti jääneen vähäiseksi.

Yläasteella aloin etsimään identiteettiäni ja kokeilemaan uusia asioita. Vastakulttuurit ja toisinajattelijat kiehtoivat minua suuresti ja vietin aikaani yhteiskuntakriittisen kulttuurin parissa. Aloin hiljalleen hahmottamaan yhteiskunnan epäkohtia ja kyseenalaistamaan, onko kaikki todella niin kuin meille kerrotaan. Tunteitani kuvasti hyvin Fight Club –elokuvan (1999) sitaatti:

“An entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don’t need. We’re the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War’s a spiritual war… our Great Depression is our lives. We’ve all been raised on television to believe that one day we’d all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won’t. And we’re slowly learning that fact. And we’re very, very pissed off.”

Seurasin sivusilmällä politiikkaa, ja kuten arvata saattaa, vasemmistoliitto ja vihreät tekivät minuun liberaaleilla, kaikkea hyvää kaikille -tyyppisillä arvomaailmoillaan vaikutuksen. Minulle riittivät muutamat hienot, retoriikaltaan loppuun asti mietityt kampanjamainokset ja puhuttelevat nettisivut, ja vakuutuin molempien puolueiden hyvyydestä. Myöhemmin mietin johonkin nuorisojärjestöön liittymistä, mutta pelkäsin lähipiirini reaktiota politisoitumiseen. Sukuni on liki kauttaaltaan oikeistolaista, ja täten pidin niin sanottua maltillistakin vasemmistoa liian radikaalina. Suvun aiheuttama paine kuitenkin heltyi, kun opin politiikasta lisää ja ymmärsin, että voin saada tukea muualtakin kuin heistä. Politisoitumiseni myös todennäköisesti katsottaisiin joksikin inhottavaksi mutta tavanomaiseksi ja ohimeneväksi nuoruuden vaiheeksi, ja lopulta heittäisin punaliput roskakoriin, kuoriutuen kunnon kansalaiseksi kuin Touko Aalto ikään.

Seitsemännen luokan lopussa agitoin WhatsApp-ryhmässä kiivaasti silloisia luokkalaisiani mielenosoitukseen opintotukileikkauksia vastaan. Sain heistä yhden mukaani, joka oli jo voitto sinänsä. Kyseessä oli jännittävä kokemus; ensimmäinen mielenosoitukseni. Aloin sen jälkeen puolikiinnostuneena seuraamaan helsinkiläisten anarkistien juttuja, mutta koin pian politiikan liian vaikeana ja monimutkaisena asiana vaivatakseni sillä päätäni enempää ja vaivuin takaisin taantumukseen. Siihen tuli kuitenkin muutos, kun vuoden takainen paras ystäväni löysi tiensä kommunismiin ja alkoi lähes fanaattisin elkein väitellä kanssani politiikasta. Hän päihitti voitonriemuisesti kerta toisensa jälkeen kömpelöt ”kommunismi ei toimi” –argumenttini ja aloin toden teolla turhautua tietämättömyyteeni. Kolusin nettiä, väittelin ystävieni kanssa ja lueskelin helpohkoa, vasemmisto-orientoitunutta kirjallisuutta kuten Yrjö Kallista, Esko Seppästä, Noam Chomskyä, Rosa Meriläistä ja erilaisia elämäkertoja. Suurimman vaikutuksen teki Allin Cottrellin ja Paul Cockshottin teos Uusi sosialismi (1993). Pidättäydyin kuitenkin hyvällä omallatunnolla teorian todellisten isien teksteistä, sillä Marxin Pääoman (1867) silmäilyn jälkeen totesin ne vielä liian vaikeiksi.

Kasvanut kiinnostus politiikkaan oli saanut minut etsimään jotakin konkreettista, merkittävää ja helposti lähestyttävää toimintaa ystävilleni vauhkoamisen sijaan. Halusin löytää toverillisen ympäristön, jossa voisin oppia, valveutua lisää ja nähdä kädenjälkeäni poliittisessa työssä. Totesin parlamenttipolitiikan riittämättömäksi; ainoa ratkaisu olisi vallankumous. Halusin päästä arvopolitikoinnin toiselle puolen ja kuulla asioista puhuttavan niiden oikeilla nimillä. Pian olin jonkin sattuman kautta löytänyt KomNL:n ja tavannut sen kautta kaksi ihka aitoa helsinkiläistä kommunistia, jotka eivät olleet lainkaan niin pelottavia kuin luulin. Liitto muuttui kunnolla lihaksi heinäkuun 2017 kesäpäivillä, jolloin totesin löytäneeni ainakin hetkeksi poliittisen kotini. Viihdyin seurassa erinomaisen hyvin, opin paljon uutta, kuuntelin mielenkiintoisia keskusteluja, tutustuin ihmisiin ja muotoilin käsitystäni kommunismista. Ryhdyin samalla liittoneuvoston varajäseneksi ja uudistuvan lehden toimittajaksi.

Välirikko aiemman filosofian kanssa

Kesällä elin hauskan osan nuoruudestani, hippi-ihanteisen Rakkauden kesän ja vieläpä tasan 50 vuotta alkuperäisen jälkeen. Tiesin yhä, että yhteiskunta vaatisi perustavanlaatuisen muutoksen, mutta turhauduin politiikkaan, sillä ajattelin sen ainoastaan jakavan kansaa kahtia, kun yhdistäminen olisi tehokkaampaa. Liikaa vaikeita teorioita ja käsitteitä, liikaa erimielisyyksiä, liikaa fanatismia… Mikseivät kaikki voisi yksinkertaisesti rakastaa toisiaan, pohdin. Kehitin utopiaa, jossa ihmisten tietoisuudessa olisi jäljellä vain pelko ja rakkaus, ja kaikki ymmärtäisivät toimia aina rakkauden puolesta, sillä muille tehty hyvä olisi oma hyvä ja itselle tehty hyvä muiden hyvä. Jokainen kantaisi vastuun itsestään ja ympäristöstään. Kaikki olisi yhtä. Ei olisi syytä ryöstää, petkuttaa, kaltoinkohdella, sortaa, riistää… Kommunismin käytännön periaatteet olisivat itsestäänselvyyksiä ja kommunismi tapahtuisi ikään kuin sivutuotteena ihmisten tietoisuuden kasvaessa ja kaikenlaisista aivopesusta voitaisiin luopua. Uskoin, että jos jokainen aloittaisi matkansa ”sisimpään”, harrastaisi mietiskelyä ja alkaisi irtaantua rationaalisen mielensä otteesta tarkastelemaan maailman kaikkia ulottuvuuksia kaikessa kauneudessaan, kääntyisimme yhdessä kohti valoa ja löytäisimme paremman huomisen.

Tämä naiivi, utopistinen ja idealistinen maalailu oli kuitenkin yhtä kaukana marxilaisuuden perusteista kuin tietämykseni niistä. Sitä jatkui, kunnes eräs tietäväisyydestään ihailemani toveri passitti minut teoriaopintoihin. Kun materialistinen dialektiikka viimein alkoi uppoamaan ja viimeisetkin idealistiset uskomukseni olivat kumottu, aloin todella ymmärtää isoa kuvaa. Ymmärsin materiaalisen maailman suhteita ja niiden vuorovaikutusta toisiinsa ristiriitojen kautta. Rationaalisesta tiedosta ja ajattelukyvystä tuli arvokkaampaa kuin kyseenalaisista ja kärkevistä näkemyksistä. Huomasin, että kaikille ajatuksilleni, joita aiemmin pidin ”jostain korkeammalta tulleina”, löytyi oma kategoriansa filosofiasta.  Tutkin teorioita ihmiskunnan kehityksestä, luonnon lainalaisuuksista, yhteiskunnan ristiriidoista, kielestä, ihmismielestä ja sen kehityksestä sekä lukuisista muista aiheista. Saatoin miltei kuulla paikoilleen loksahtelevien palasten kolinan päässäni. Suurin oivallukseni oli, että maailmaa oli muutettava. Omin käsin. Olisi turha odotella ”ihmisten tietoisuuden kasvamista” ja päivää, jolloin kaikki olisi muuttunut kuin taikaiskusta. Tiedon lisääntyessä sain lisää vahvistusta sille, miten hakoteillä olin ollut. Edessä on pitkä matka, ajattelin, mutta ainakin tiesin viimein löytäneeni oikean polun.